Hätäensiapua makeanhimoon

Vaikka kuinka päättäisi elää terveellisesti, syödä vain kasviksia ja ruisleipää sekä välttää hiilarihöttöä ja piilosokeria, joskus se silti iskee: armoton makeanhimo. Mikäli himolle antaa hiemankin periksi, suklaajäätelöpaketit ja karkkipussit viilettävät lähikaupan liukuhihnalla kohti omaa ostoskassia ennen kuin huomaakaan, ja pian ollaan taas samalla painonnousun tiellä kuin aina ennenkin.

Siksi akuutin makeanhimon varalta on hyvä olla olemassa plan B, tai vaikka parikin.
Oma, tänään hätätilanteessa keksitty varasuunnitelmani kulkee nimellä

Uuniomenaa jogurttikastikkeessa

(2 annosta)

Ainekset:

- Kaksi omenaa

- Makeutusjauhetta (Canderel, Stevia jne.)

- Kanelia

- Pieni purkki jogurttia

Kuori omenat, poista kannat ja pilko kuutioiksi. Laita pieneen uunivuokaan ja lisää kanelia ja makeutusjauhetta maun mukaan. Paista 225 asteessa 20 minuuttia, ota uunista ulos ja sekoita kaveriksi pieni purkillinen jogurttia. Maun voit valita mielesi mukaan, omalla kohdallani banaani toimi hyvin. 

Sekoita. Nauti. Iloitse siitä, että makeanhimo meni ohi eikä yhdessä annoksessa ollut edes sataa kaloria*!

Jos ollaan aivan hätätilanteessa eikä käsillä ole aikaa tai mahdollisuutta minkäänlaisen oikean ruuan valmistamiseen, kannattaa ainakin pysähtyä hetkeksi ja miettiä, mikä olisi pienin paha. 

Fakta on, että makeanhimo menee usein melko nopeasti ohi - sen tyydyttäminen ei todellakaan vaadi satoja grammoja suklaata. Itse asiassa se ei vaadi suklaata ollenkaan. Melkein mikä tahansa muu karkki on parempi vaihtoehto, mikäli näyttää siltä, että aivan puhtain paperein ei reissusta kuitenkaan selvitä. Oma vinkkini on vanha kunnon Lakrisal. 

Superhyvää herkkua pienessä paketissa, jos minulta kysytään! Yksi Lakrisal-pötkö sisältää laskelmieni mukaan 84 kaloria*, mikä on lopulta melkoisen vähän, jos toinen vaihtoehto olisi ollut jäätelö, keksipaketti, suklaapatukka tai pahimmassa tapauksessa kokonainen levy. Lopputulos: vähemmän energiaa, parempi omatunto.

Tässä vaiheessa kertoisin mielelläni, että näillä eväin paino onkin nyt saatu kunnolla laskuun. Minulla on kuitenkin siitä harmillinen tilanne, etten edelleenkään tiedä sitä varmuudella, sillä en ole päässyt aamupuntaroimaan itseäni sitten edellisen merkinnän. Viime yöt olen viettänyt poikakaverillani, jonka kämppä on muuten isompi ja kivempi kuin omani, muttei harmikseni satu sisältämään puntaria. 

Ehkä sen verran voin silti sanoa suuntaviivoja, että tänään iltapäivällä, jo yhden suuremman aterian jälkeen, painoni näytti 68,4 kg. Melkoisella varmuudella aamupainoni on siis ollut sitä vähemmän, mikä tietysti ilahduttaa. 

Huomenna olen kuitenkin lähdössä pienelle päiväreissulle, johon kaikella todennäköisyydellä sisältyy myös ulkona syömistä. Parempi palata aiheeseen tarkemmin vasta sen jälkeen!

* Tiedän varsin hyvin, että minun pitäisi puhua oikeastaan  kilokaloreista eikä kaloreista. Uskoisin kuitenkin tulevani ymmärretyksi näinkin, joten antakaa anteeksi matemaattinen epätäsmällisyyteni. 

Lakrisal-kuva täältä.

Miksi paino ei laske?

Viimeisen viikon ajan olen koettanut tarmokkaasti laihduttaa ja liikkua. Olen syönyt runsaasti kasviksia, tutkaillut tuoteselosteita ja liikkunut enemmän kuin edeltävänä kuukautena yhteensä. Joka aamu olen kurkannut puntariin toiveikkaana: joko grammat olisivat alkaneet kadota?

 

No jaa, eivät varsinaisesti. Alan epäillä, että alussa tulokseksi saamani 68,3 kiloa oli jonkin erityisen nestevajaan aamun paino, sillä sen jälkeen lukemat ovat olleet joka päivä korkeammalla, vaikka olen elänyt jotakuinkin terveellisesti. Tänä aamuna lukema oli 69,1 kiloa, enkä voi olla tyytyväinen. Näin siitä huolimatta, että viime keskiviikon jälkeen olen

 

- juossut 6 kilometriä

- vaeltanut 8 kilometriä

- pyöräillyt liki 40 kilometriä,

- jumpannut kotona tunnin sekä

- kävellyt ja uinut.

 

Kotiruokani on koostunut vähähiilihydraattisesta kasvis-jauhelihapadasta, salaatista, kevytjogurtista ja tummasta leivästä, enkä ole ostellut kaupasta ylimääräisiä herkkuja.

 

Myönnetään: lauantaina juhlin kaverin valmistujaisia ja maistoin kakkua ja pikkusuolaisia sekä join alkoholia useamman annoksen. Sunnuntaina kävimme poikaystäväni kanssa pyöräretken päätteeksi syömässä nepalilaista ruokaa eli minun tapauksessani naan-leipää, riisiä ja kanaa tikka masala, ja eilen söin yhden korvapuustin käydessäni kahvilla. Silti: tällaisia herkkuhetkiä elämääni on pitkään jo muutenkin kuulunut, mutta liikuntaa ja terveellisiä kotiruokia ei. Miksi mitään muutosta ei tapahdu?

 

 

 

Ehkä ei kuitenkaan pitäisi hoppuilla. Alle viikko on lopulta melkoisen pieni aika suuremmille muutoksille. Eivätkös ne väitä, että se, mikä hitaasti lähtee, tulee myös hitaammin takaisin? Tarkkaillaan ja katsotaan. Jos luvut eivät kohta ala kääntyä parempaan suuntaan, on kuitenkin pakko pian harkita vähän järeämpiä keinoja.

 

CC-kuva täältä.

Laihduttamisen säännöt

Koska laihduttaminen vaatii selkeitä päätöksiä ja pysyviä elämäntapamuutoksia, ajattelin antaa itselleni pari ohjetta - niin pään kuin kropankin vuoksi. Osa säännöistä tuntuu ihan itsestäänselvyyksiltä näin näytölle kirjoitettuna, mutta oikeassa elämässä hyvätkin neuvot tuppaavat joskus unohtumaan. Ai että itseään ei pitäisikään palkita ruualla? Että ateriavälin ei pitäisi kertyä liian pitkäksi ja että aikuiselle suositellaan vähintään 2,5 tuntia liikuntaa viikossa? Kyllähän minä sen tiedän, ymmärrän asian näin järjellä. Silti kurvaan hyvin menneen tentin jälkeen Ben & Jerry's -hyllylle, silti näykin päivällä pelkkää tomaattikeittoa ja laitan kahdeksan tunnin kärvistelyn jälkeen pakastepitsan uuniin. Olen iloinen, jos saan itseni liikkeelle edes kerran viikossa.

Parempi siis aika ajoin muistuttaa itseään siitä, mistä homma noin pohjimmiltaan lähtee liikkeelle.

En väitä, että nämä ohjeet sopisivat poikkeuksetta jokaiselle laihduttajalle, sillä ihmisten elintavat ja painonhallinnan ongelmakohdat ovat kovin erilaisia. Omalla kohdallani painon pudottaminen kuitenkin varmasti helpottuisi, kun jaksaisin pitää nämä mielessä:

KROPAN KANNALTA

Syö vain kun on nälkä. On ihan normaalia, että vatsa ei ole jatkuvasti täpötäynnä. Älä syö vain siksi, ettei ole muutakaan tekemistä tai siksi, että on kivaa popsia jotain samalla kuin lukee lehteä. Vaikka tekisi täydellistä pastakastiketta, ruokaa ei tarvitse santsata lisää kolmatta kertaa vain sen vuoksi, että se on niin hyvää. Jääpähän jotain huomisellekin! (Liian suureksikaan nälkää ei tietenkään kannata päästää, sillä silloin vaarana on lopulta ahmiminen.)

Pienennä annoskokoa.  Tämä olisi ensisijaisen tärkeää ainakin itselleni. Tiedostan hyvin, että viimeisen viiden vuoden aikani annoskokoni ovat kasvaneet hurjasti. Vielä vanhempien luona asuessani annos pysyi automaattisesti kohtuullisena: kun ruuan pitää riittää neljälle muullekin ihmiselle, sitä ei yksinkertaisesti voi ottaa määräänsä enempää. Yksin asuessa kukaan ei kuitenkaan kiellä, vaikka söisin kerralla puolet jauhelihakastikkeesta. Ja niinhän minä sitten teenkin. Myös yliopistoruokalassa syntyy usein kummallinen vääristymä: "Onhan tästä maksettu!" minä ajattelen ja lappaan lautaselle täytettä kuin viimeistä päivää. Vähempikin riittäisi. 

Osta kaupasta vain terveellistä, tarpeellista ruokaa. Kiusaus ylimääräisten kalorien kittaamiselle on huomattavasti pienempi, kun kaappi ei pursuile keksejä ja mikropitsoja. Tämän säännön suhteen olen onneksi suhteellisen vahvoilla: hallitsen itseni kaupassa yllättävänkin hyvin. Esimerkiksi keksejä tai muroja en osta koskaan, sillä tiedän hyvin, kuka nekin söisi. Pystyn syömään yhdeltä istumalta kolmasosan Fitness-muropaketista. Siitä on silloin fitness kaukana.

Kaikkea tarjottua ei ole pakko ottaa. Tämän suhteen taas olen kaikkea muuta kuin vahvoilla. Pullaa työpaikan kahvihuoneessa? Omenaviinereitä opiskelijajärjestön kokouksessa? Itse leivottuja mokkapaloja kaverin synttäreillä? Check, check, check. Kaikkea pitää maistaa ja ehkäpä vielä toisenkin kerran, kuvittelen. Toki toisinaan on tilanteen kannalta kohteliasta maistaa ainakin hieman. En kieltäytyisi mummon 70-vuotissynttärikakusta pelkkään laihdutukseen vedoten, sillä let's face it: oikea ongelma ei ole yksi täytekakkupala elämän merkkihetkellä vaan se, että santsaat kaikkia muitakin tarjolla olevia antimia kolmatta kertaa.

Liikunta auttaa, mutta ei korvaa ruokavalion merkitystä. Tiedän hyvin, etten koskaan elämässäni tule liikkumaan niin paljon, että saisin kulutettua 3000 kalorin päiväannoksia. Laihdutuksessa liikunta on tietysti tärkeässä osassa, lisäähän se kiinteyttä, kuntoa ja lihasta samalla kun polttaa kaloreita. Silti täytyy muistaa, että arjen pienillä tai vähän isommillakaan liikuntavalinnoilla ei ole laihduttamisen kannalta juurikaan merkitystä, ellei samalla tarkkaile myös ruokavaliotaan. Portaat hissin sijasta on ihan kiva valinta, mutta ei pudota grammaakaan painoa, jos urakan päätteeksi nappaa yhden vaivaisen suklaapalan. Patukka mitätöi jo kokonaisen juoksulenkin tulokset. Siispä: ruokavalio keskiöön, liikunta hyväksi tueksi. 

Liiku silti.  Jo mainittu 2,5 tuntia viikossa on ihan kohtuullinen vaatimus, jota ei kiireidenkään keskellä pitäisi olla mitenkään mahdotonta täyttää. Lenkkeilyä, pyöräilyä, uintia. Jo näillä eväin pari tuntia tulee helposti täyteen - puhumattakaan kaikista niistä muista lukemattomista liikuntamahdollisuuksista, joita tarjolla jatkuvasti on.

PÄÄN KANNALTA

Laihduttaminen ei ole pelkkää kaloreiden tarkkailua ja jumppatunnilla rehkimistä. Suuri osa muutoksista tapahtuu myös oman pään sisällä, eivätkä tulokset jää pysyviksi, jos pää ei pysy kehon mukana tai jos laihduttaminen ei tunnu hyvältä. En sano, että laihduttamisen pitäisi aina olla erityisen kivaa, mutta ei se ihan kauheaakaan saa olla. Siksipä annan itselleni myös seuraavat säännöt:

Ihmissuhteet menevät laihduttamisen edelle. En halua sosiaalisen elämäni kärsivän laihdutuspäätöksestäni. Aion jatkossakin käydä kavereideni kanssa ravintoloissa, maistaa reissulta tuliaisina tuotuja karkkeja ja kokkailla poikaystäväni kanssa muutakin kuin kaalikeittoa. Aktiivinen opiskelijaelämä tarkoittaa omalla kohdallani myös varsin paljon juhlia, enkä aio viettää niitä vissylinjalla vain siksi että alkoholi sisältää kaloreita. Tingin mieluummin sieltä mistä on varaa: syön kotona terveellisemmin ja jätän perjantai-illan karkkipussit väliin. Kaikkea tarjottua ei tarvitse ottaa, mutta jos jonain päivänä kiikutan mummulaan omia eväitä pienissä pakasterasioissa vain koska mummu ei ole hiilihydraattitietoinen, ottakaa niskasta kiinni ja sanokaa: nyt jotain tolkkua tuohon hommaan.

Laihduta itsesi, älä muiden vuoksi. Nyt puhutaan kuitenkin vielä melko lailla normaaleista mitoista, jotka eivät vaikuta esimerkiksi terveydentilaan. Ketään muuta ihmistä ei lopulta hetkauta kovinkaan paljon, painatko kymmenen kiloa enemmän vai vähemmän. Jos hetkauttaa, kannattaa ehkä miettiä, onko suhteenne kovin syvällä pohjalla. Itse haluan laihtua ihan vain siksi, että olisin itse tyytyväisempi peilikuvaani, että mahtuisin vanhoihin vaatteisiini, että liikkuminen sujuisi kevyemmin. Tietysti saattaa olla, että hoikentunut olemus ilahduttaisi myös poikaystävääni, mutta se olisi pelkkä ekstrabonus - ei missään nimessä pätevä syy.

Laihtuminen muuttaa kehoa, ei koko ihmistä. Mielestäni tämä on tärkeä rajanveto: laihtumista ei tulisi käyttää masennuslääkkeenä tai itsetunnon kohottajana. Jos ajatellaan, että pelkkä hoikentuminen tekee ihmisestä  jotenkin paremman, onnellisemman tai suositumman, ollaan pian pettävällä jäällä. Vyötärönympärys ei korreloi ystävien määrän tai menestyksen kanssa. Pelkkä kaventuminen ei muuta ihmistä, ellei jotain tapahdu myös pään sisällä. Jollekin laihtuminen tai laajemmin terveellisten elämäntapojen löytäminen voi tietysti olla osa laajempaa kehittymisprosessia, mutta vain osa - ihminen on aina niin valtavan paljon muutakin kuin pelkkä vaakalukema. Itse olen elämääni ja enimmäkseen itseenikin tyytyväinen jo nyt. Laihtuminen olisi kiva lisä, mutta ei mikään sellainen asia, jonka tulisi mullistaa koko elämäni tai itsetuntoni.

Tässäpä ainakin ensimmäiset mietteeni. Tuntuu, että pohdiskeltavaa riittäisi tältä saralta lisää ja neuvoja olisi varmasti moninkertaisesti enemmänkin. Blogi on kuitenkin vasta alussaan, joten eiköhän aiheeseen palata vielä myöhemmin!

CC-kuvat täältä ja täältä.

Retkeilyn riemua

Tulipahan todistettua, että liikunnan ei missään nimessä tarvitse olla tarkoituksetonta pakkopullaa. Parhaimmillaan se sujuu ihan itsestään ilman että koko juttua edes ottaa kuntoiluna: niin kävi esimerkiksi eilen. Kävimme nimittäin poikaystäväni kanssa pienellä päiväretkellä luonnonpuistossa, ja uskallan väittää, että kyllä kannatti! Mistään supervaelluksesta ei toki ollut kyse, sillä patikointia kertyi vain kahdeksisen kilometriä. Maasto oli kuitenkin sen verran vaihtelevaa, että asfaltilla kävelyä tehokkaampaa homma varmasti oli - hiki ainakin tuli!

 

 

Retkellä nautimme lounaaksi Trangia-retkikeittimellä valmistettua tomaattipastaa ja paistoimme vielä lähtiessämme makkarat, tai oikeastaan kahdet. Ei varsinaisesti mitään terveysruokaa, mutta retkiolosuhteissa vaihtoehdotkin ovat melko lailla vähäisemmät. Eiköhän useamman tunnin kävely ainakin makkaran verran kuluttanut.

Mieli ainakin oli reissun jälkeen korkealla kuin mikä. Välillä tekee ihan hyvää suunnata hieman kantakaupungin ulkopuolelle. Entisenä partiolaisena jonkinlainen hassu euforiatila valtaa minut heti kun saan Trangian reppuun ja metsän näköpiiriin. Kuinka monet kerrat olenkaan kulkenut pitkospuita, hiihtänyt umpihangessa, juossut mättäillä ja hyppinyt ojien yli. Suolle eksyminen ja umpiväsyneenä pimeässä metsässä laahustaminen ei ehkä aina ole ollut pelkkää riemua, mutta jollakin ihmeen keinolla aika kultaa lopulta niistäkin hetkistä jos nyt ei lämpimiä niin ainakin hupaisia muistoja.

Retkipäivän eväät näyttivät siis tältä: 

Aamiainen: pari desiä Valion Hedelmäpommi-jogurttia, Alku-sämpylä, margariinia, yksi Kippari-sulatejuustosiivu sekä kurkkua

Lounas: Pirkka-tomaattipastaa (annoksessa 310 kcal)

Välipala: kaksi Kabanossi-makkaraa, Turun mustaa sinappia

"Päivällinen": purkillinen Valion vaniljajogurttia

Iltapala: Alku-sämpylä, margariinia, yksi Kippari-sulatejuustosiivu sekä kurkkua; ruokalusikallinen maapähkinöitä

Makkaraa lukuun ottamatta aivan kelvollinen päivä syömisten suhteen - kerrankin säännöllisiä aterioita ja jopa aamupala, hurraa!

Paino ei valitettavasti ainakaan vielä ole näyttänyt laskemisen merkkejä, mutta johan tässä on hurjat pari päivää taas laihdutettu, joten katsellaan nyt ihan rauhassa. Loppuviikonloppu tuo tullessaan juhlat, mikä tarkoittanee myös epäterveellistä pikkupurtavaa ja enemmän tai vähemmän alkoholia. Noin muuten tarkoituksena on kuitenkin syödä keveästi ja liikkua. Katsotaan, pysynkö kurissa!

Aloituskuvat

Nyt teen jotain sellaista, mitä en ole koskaan elämässäni tehnyt: lisään bikinikuvani nettiin. Bikinikunnossa en ole, se on sanomattakin selvää. Tarkoituksena on kuitenkin kiriä kohti kiinteämpää kroppaa, ja mitenpä tulokset paremmin näkisi kuin kuvia vertailemalla? Lopputuloksenkin kannalta on ihan hyödyllistä tietää, mistä on lähdetty liikkeelle. Jos paino joskus putoaa ja uhkaa taas kohota, voin ainakin katsella näitä kuvia, puistella päätäni ja vannoa: ei enää koskaan.

Eihän?

Lähtötilanne 1.8.2014: 

162 cm, 68,3 kg.

Täytyy myöntää, että oli itselleni jonkinasteinen järkytys nähdä nämä otokset. Ei sillä, kyllähän minä peiliin päivittäin tuijottelen ja välillä vähissäkin vaatteissa, mutta vasta tällä tavoin kuvattuna tilanne alkaa kunnolla hahmottua. Ylimääräistä todella on - asia ei piile vain mielikuvituksessani tai vaa'an lukemissa. Vartalonmalliltani olen uskoakseni melko tasapaksu, joten rasvaa kertyy ihan jokaiseen kuviteltavissa olevaan ruumiinosaan. Arjessa eniten ahdistavat vatsa ja reidet, mutta eipä ylävartalokaan erityisen timmissä kunnossa ole.

Kuvista itselleni vaikein on viimeinen, takaapäin otettu: ei herranjestas mitkä jenkkakahvat ja selkärypyt! Vai miksi noita edes sanoisi? En tiedä enkä tahtoisi joutua miettimään.

Jostain on kuitenkin aloitettava. Minun tapauksessani se on tämä.

Hitaita askelia

Eilinen sujui projektini kannalta varsin kohtuullisissa merkeissä, vaikka lounas olikin tukevampaa sorttia. Sen vastineeksi onnistuin kuitenkin pysyttelemään illalla varsin maltillisella linjalla. Ehkä jopa liiankin - loppuillasta minua rupesi nimittäin hieman heikottamaan, minkä arvelen johtuvan vähäisestä iltaruuasta ja pitkästä aikaa tehdystä lenkistä. Tältä päiväni näytti:

Aamiainen: -

Lounas: jos jonkinlaista salaattia, uunijuureksia, hieman perunamuusia, kolme lihapullaa kastikkeen kanssa sekä kaksi tomaatti-pinaattikastikkeessa olevaa silakkaa. Lisäksi pieni pannukakkupalanen mansikkahillolla

Välipala: vajaa purkillinen Valion banaanijogurttia

Päivällinen: eilistä salaattia, pari ruokalusikallista raejuustoa

Mitä voimme päätellä? Ainakin sen, että yksinasuvan ruokavalio on auttamattoman tylsä. Söin samaa salaattia neljättä kertaa kolmen päivän sisään ja voin sanoa, että ei enää maistunut. Ehkä tämän vuoksi en yleensä tee salaattia: annoksesta tulee väistämättä niin suuri, etten ikinä jaksa syödä sitä loppuun ennen kuin ainekset ehtivät jo pilaantua. Homehtuneita salaatinjämiä bioroskikseen jälleen tyhjennellessäni seuraavaa salaattiateriaa ei yllättäen tee mieli aivan heti.

Päivään mahtui sellainenkin ihme kuin liikunta. Töiden jälkeen päätin pitkästä aikaa käväistä uimassa, mutta kuinka ollakaan, hallissa oli juuri samaan aikaan kisat eivätkä altaat olleet käytössä. Tästä sisuuntuneena kävelin lähimpään ruokakauppaan ja ostin vain ja ainoastaan terveellisiä ainesosia. Hyvä minä! Sen jälkeen palasin kotiin ja sainpa vielä ylipuhuttua itseni hölkkälenkille, ensimmäiselle sitten maaliskuun.

Varsinkin aluksi juoksu oli nihkeää kuin mikäkin. Tahti eteni etanan lailla eikä jalka yksinkertaisesti irronnut maasta siihen malliin kuin olisin tahtonut. Puolimatkassa harkitsin jo puolivakavissani vaihtoa kävelyksi, mutta onneksi en toteuttanut sitä, sillä aivan loppumatkasta juoksemisen ilo tuntui taas pitkästä aikaa löytyvän. Reilun kuuden kilometrin lenkkiin kului 48 minuuttia eli vauhdin hurmasta ei oikein voida puhua. Endomondo-kännykkäsovelluksen mukaan tahtini oli 7,63 km/h, ei siis erityisen päätähuimaava. Satuin kuitenkin vilkaisemaan vanhoja juoksutilastoja ja huomasin, että maaliskuun lenkillä nopeus oli täsmälleen sama! Alaspäin ei siis sentään olla tultu. Kaloreitakin kului yli 400, joten uskalsin antaa lounaspannukakun itselleni anteeksi. 

En ehkä vielä väitä, että juoksusta tulisi mikään jokapäiväinen tai edes jokaviikkoinen tapa, mutta pientä aktivoitumista liikunnankin saralla on toivottavasti nyt tapahtumassa. Peilikuva on paras motivaattorini, ja vielä tällä hetkellä sen viesti on aika selvä: Liiku. Enemmän.

CC-kuva täältä.

68,3

Aamupuntaroinnin tulokset olivat sellaiset kuin odotinkin: 68,3 kiloa ei yllättänyt, ei hyvässä eikä pahassa. Näiden lukemien kieppeillä paino on pyörinyt viime syksystä asti.

Painonnousuni ei ole ollut täysin tasaista: välissä olen pysytellyt pitkiäkin aikoja samoissa lukemissa, kunnes paino on taas aivan yhtäkkiä parissa kuussa noussut useamman kilon ja jäänyt jälleen paikoilleen. Lukioaikoina 54 kiloa oli peruspainoni, maaginen lukema, jota kohti vaa'an lukemat aina lopulta kiepsahtivat, vaikka hetkellisesti käväisivätkin muualla. Lakkiaisia kohti tultaessa paino kipusi 56 kiloon, ja ruuantäyteisen au pair -kesän jälkeen se vakiintui 62 kilon nurkille. Ensimmäisten yliopistovuosien ajan siinä pysyteltiinkin taas hetki, kunnes toissa keväänä päädyttiin 65 kiloon ja viime syksynä 68:aan. Näissä lukemissa on sen jälkeen tasapainoiltu yllättävänkin tasaisesti, mutta kokemus kertoo, että sama tahti ei enää voi jatkua: en aio enkä tahdo painaa yli seitsemääkymmentä kiloa, mutta nykyisillä elintavoillani sen ylittyminen on vain ja ainoastaan ajan kysymys.

Siinäpä erinomainen syy elämäntaparemonttiin! Toinen aika hyvä kannuste on se ikävä tosiasia, että minä todella olen nykyään ylipainoinen. Vain muutaman kilon ja vain sen verran, että vielä pari viikkoa sitten hakiessani reseptiä lääkäri vilkaisi minua ja pelkän ulkomuodon perusteella totesi: "Olet normaalipainoinen, joten riskejä ei pitäisi sen suhteen olla." 162-senttiselle minulle normaalipainon yläraja on 65,4 kiloa. Sen ylitän kuitenkin selvästi, enkä missään tapauksessa voi syyttää asiasta esimerkiksi luonnostaan vankkaa ruumiinrakennetta tai suurta lihasmassaa, sillä kumpaakaan minulla ei ole.

 

 

Varsinaisia terveyshaittoja paino ei toki ole vielä tuonut, ei ainakaan tietääkseni: liikkuminen sujuu, verenpaine- sun muut arvoni ovat normaalit, vyötärö pysyy 80 sentin riskirajan alapuolella. Tavallisessa arjessani olen kuitenkin piinaavan tietoinen paisuneista mitoistani. Aikoinaan näin keskustelupalstalla kysymyksen, jossa hoikka aloittaja tiedusteli, miltä tuntuu olla ylipainoinen. No, minäpä kerron.

Käsivarret hankaavat kylkiä vasten.

Eteenpäintaivutuksessa maha osuu reisiin kauan ennen kuin pää polviin.

Hyvännäköisten ja istuvien rintsikoiden löytäminen on vaikeaa, kuin kainaloläski tulee tielle.

Hiostavassa kuumuudessa mekon tai minisortsien pitäminen on pidemmän päälle vaikeaa, sillä reidet hankaavat toisiaan vasten, kunnes iho menee lopulta rikki ja käveleminen sattuu.

Ohut trikoomekko on turha toivo, sillä takapuolen kohdalla selluliitti näkyy läpi.

Henkarissa kivannäköiset vaatteet näyttävät päällä kauheilta.

Nyökätessä kaksoisleuan olemassaolo alkaa tuntua.

Itsestä otetut valokuvat ovat kerta toisensa jälkeen pettymys.

Lenkillä ja portaissa puhti loppuu nopeammin kuin ennen.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Mitään hyvää en tästä olotilasta keksi, paljon huonoa kylläkin. Miksi siis eläisin kehossa, joka ei tunnu enää omaltani?

 

 

Ihmisenä olen sen verran nautinnonhaluinen, että kaikista herkuista ja hyvänmakuisesta ruusta en aio luopua. Kun pinnistelen muistiani, tajuan kuitenkin, että 54-kiloisenakin ruokavalioni oli kaikkea muuta kuin vihersalaatteja ja kaalikeittoa. Kyse on kohtuudesta, ei täyskieltäytymisestä: siitä, että voi kauniina kesäpäivänä nauttia puistossa jätskin, mutta ei syö puolta paketillista Ben & Jerry'siä tv:tä katsellessa. Siitä, että tyytyy mahan täyttävään annokseen eikä santsaa kahdesti lisää vain siksi, että ruoka on niin hyvää. Että muistaa, että suklaapatukka riittää taltuttamaan makeanhimon siinä missä kokonainen levykin.

Tämän kun vielä oppisin uudestaan.

 

***

Loppukaneettina vielä pikainen ruokapäiväkirja:

 

Aamiainen: -

Lounas: keskikokoinen annos salaattia (kurkkua, tomaattia, paprikaa, fetaa, kaalia, kukkakaalia, balsamico-kastiketta)

Välipala: pari kaapissa lymyilevää suklaanappia

Päivällinen: samaa salaattia kuin edellinen, kaksi siivua Ruis Real -leipää (päällä tuorejuustoa ja keittokinkkua)

Iltapala: purkillinen Valion vaniljajogurttia, kaksi siivua Ruis Real -leipää (päällä tuorejuustoa)

 

Melko yksipuolista, myönnetään. Ihan terveellistä kuitenkin, ainakin jos suklaanapit miinustetaan. Kyllä se siitä, pikkuhiljaa.

 

 

Creative Commons -lisensoidut kuvat täältä ja täältä.