68,3

Aamupuntaroinnin tulokset olivat sellaiset kuin odotinkin: 68,3 kiloa ei yllättänyt, ei hyvässä eikä pahassa. Näiden lukemien kieppeillä paino on pyörinyt viime syksystä asti.

Painonnousuni ei ole ollut täysin tasaista: välissä olen pysytellyt pitkiäkin aikoja samoissa lukemissa, kunnes paino on taas aivan yhtäkkiä parissa kuussa noussut useamman kilon ja jäänyt jälleen paikoilleen. Lukioaikoina 54 kiloa oli peruspainoni, maaginen lukema, jota kohti vaa'an lukemat aina lopulta kiepsahtivat, vaikka hetkellisesti käväisivätkin muualla. Lakkiaisia kohti tultaessa paino kipusi 56 kiloon, ja ruuantäyteisen au pair -kesän jälkeen se vakiintui 62 kilon nurkille. Ensimmäisten yliopistovuosien ajan siinä pysyteltiinkin taas hetki, kunnes toissa keväänä päädyttiin 65 kiloon ja viime syksynä 68:aan. Näissä lukemissa on sen jälkeen tasapainoiltu yllättävänkin tasaisesti, mutta kokemus kertoo, että sama tahti ei enää voi jatkua: en aio enkä tahdo painaa yli seitsemääkymmentä kiloa, mutta nykyisillä elintavoillani sen ylittyminen on vain ja ainoastaan ajan kysymys.

Siinäpä erinomainen syy elämäntaparemonttiin! Toinen aika hyvä kannuste on se ikävä tosiasia, että minä todella olen nykyään ylipainoinen. Vain muutaman kilon ja vain sen verran, että vielä pari viikkoa sitten hakiessani reseptiä lääkäri vilkaisi minua ja pelkän ulkomuodon perusteella totesi: "Olet normaalipainoinen, joten riskejä ei pitäisi sen suhteen olla." 162-senttiselle minulle normaalipainon yläraja on 65,4 kiloa. Sen ylitän kuitenkin selvästi, enkä missään tapauksessa voi syyttää asiasta esimerkiksi luonnostaan vankkaa ruumiinrakennetta tai suurta lihasmassaa, sillä kumpaakaan minulla ei ole.

 

 

Varsinaisia terveyshaittoja paino ei toki ole vielä tuonut, ei ainakaan tietääkseni: liikkuminen sujuu, verenpaine- sun muut arvoni ovat normaalit, vyötärö pysyy 80 sentin riskirajan alapuolella. Tavallisessa arjessani olen kuitenkin piinaavan tietoinen paisuneista mitoistani. Aikoinaan näin keskustelupalstalla kysymyksen, jossa hoikka aloittaja tiedusteli, miltä tuntuu olla ylipainoinen. No, minäpä kerron.

Käsivarret hankaavat kylkiä vasten.

Eteenpäintaivutuksessa maha osuu reisiin kauan ennen kuin pää polviin.

Hyvännäköisten ja istuvien rintsikoiden löytäminen on vaikeaa, kuin kainaloläski tulee tielle.

Hiostavassa kuumuudessa mekon tai minisortsien pitäminen on pidemmän päälle vaikeaa, sillä reidet hankaavat toisiaan vasten, kunnes iho menee lopulta rikki ja käveleminen sattuu.

Ohut trikoomekko on turha toivo, sillä takapuolen kohdalla selluliitti näkyy läpi.

Henkarissa kivannäköiset vaatteet näyttävät päällä kauheilta.

Nyökätessä kaksoisleuan olemassaolo alkaa tuntua.

Itsestä otetut valokuvat ovat kerta toisensa jälkeen pettymys.

Lenkillä ja portaissa puhti loppuu nopeammin kuin ennen.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Mitään hyvää en tästä olotilasta keksi, paljon huonoa kylläkin. Miksi siis eläisin kehossa, joka ei tunnu enää omaltani?

 

 

Ihmisenä olen sen verran nautinnonhaluinen, että kaikista herkuista ja hyvänmakuisesta ruusta en aio luopua. Kun pinnistelen muistiani, tajuan kuitenkin, että 54-kiloisenakin ruokavalioni oli kaikkea muuta kuin vihersalaatteja ja kaalikeittoa. Kyse on kohtuudesta, ei täyskieltäytymisestä: siitä, että voi kauniina kesäpäivänä nauttia puistossa jätskin, mutta ei syö puolta paketillista Ben & Jerry'siä tv:tä katsellessa. Siitä, että tyytyy mahan täyttävään annokseen eikä santsaa kahdesti lisää vain siksi, että ruoka on niin hyvää. Että muistaa, että suklaapatukka riittää taltuttamaan makeanhimon siinä missä kokonainen levykin.

Tämän kun vielä oppisin uudestaan.

 

***

Loppukaneettina vielä pikainen ruokapäiväkirja:

 

Aamiainen: -

Lounas: keskikokoinen annos salaattia (kurkkua, tomaattia, paprikaa, fetaa, kaalia, kukkakaalia, balsamico-kastiketta)

Välipala: pari kaapissa lymyilevää suklaanappia

Päivällinen: samaa salaattia kuin edellinen, kaksi siivua Ruis Real -leipää (päällä tuorejuustoa ja keittokinkkua)

Iltapala: purkillinen Valion vaniljajogurttia, kaksi siivua Ruis Real -leipää (päällä tuorejuustoa)

 

Melko yksipuolista, myönnetään. Ihan terveellistä kuitenkin, ainakin jos suklaanapit miinustetaan. Kyllä se siitä, pikkuhiljaa.

 

 

Creative Commons -lisensoidut kuvat täältä ja täältä.

Niskasta kiinni

Pidemmittä puheitta: täällä ollaan, taas kerran. Keväinen laihdutusinnostukseni jäi valitettavan lyhyeksi, kuten niin kovin monesti ennenkin. Harmi, sillä uskoakseni tuloksia todella tulee niin kauan kuin jaksan päivittää blogia ja pitää kirjaa syömisistäni – kokemukseni mukaan siis noin kaksi viikkoa kerrallaan. Sitten homma unohtuu ja popsin taas mitä sattuu, urheilen lähinnä unissani. Eipä siis varmaan yllätys, että painolukemat eivät ole grammaakaan vähemmän kuin keväällä, päinvastoin. 68 kilon paremmalla eli pahemmalla puolella mennään taas.

Kaikesta huolimatta haaveet kevyemmästä olemuksesta eivät ole kadonneet minnekään. Turvonnut olemus ahdistaa, reidet hankaavat ikävästi toisiaan vasten, uusi tukka näyttäisi paremmalta kapeammilla kasvoilla. Tunnen huonoa omaatuntoa peilikuvastani ja ruokavaliostani, enkä jaksaisi sellaista enää. Noin muuten olen kuitenkin varsin onnellinen ja tyytyväinen elämääni, joten tuntuu typerältä, että annan kilojen hallita niin paljon. Elän siten kuin tahtoisinkin, mutta aivan eri näköisenä kuin oikeastaan haluaisin. Miksi, jos kerran pystyn itse vaikuttamaan asiaan? En osaa vastata.

Senpä vuoksi käännyn jälleen tämän blogin pariin. Yritän kirjata syömisiäni ja liikkumisiani, edistymistäni ja fiiliksiäni parhaani mukaan – toivottavasti tällä kertaa vähän pitkäaikaisemmin ja säännöllisemmin.

Koska jostain pitää aloittaa, aloitetaan tuttuun tapaan edellisen päivän ruokapäiväkirjasta:

Aamiainen: –
Lounas: bataattikeittoa, purkki mustikkajogurttia
Välipala: Fazerina-Kismet, pieni annos salaattia (kurkkua, tomaattia, fetaa, kaalia, kukkakaalia, paprikaa, balsamico-kastiketta), kaksi Ruis Real -leipää tuorejuustolevitteellä ja ohuella kinkkusiivulla, pari kinkkusiivua ihan sellaisenaan
Päivällinen: kolme itsetehtyä lindströminpihviä, puolitoista isoa perunaa, hieman kermakastiketta

Oivallinen osoitus taas siitä, mihin vuorokaudenaikaan syömiseni tahtovat keskittyä: iltaanpa hyvinkin. Noin kello 17:ään pärjään helposti 400 kalorilla, sitten menee mässäilyksi. Ei hyvä. Nälkäisenä tekee mieli paljon enemmän, ja siinä sitä taas eilenkin oltiin, Fazerina-Kismet-patukka (kyllä, sellaisiakin on kaupoissa) kädessä täysin tietoisena sen sisältämistä kaloreista ja silti haluttomana kestämään kauppamatkaa kotiin asti ilman mitään pikkupurtavaa.

No, ainakin tiedän, missä olisi tekemistä.