Tosiasioiden äärellä

Kohtasin tänään peilin ja puntarin. Totesimme yhdessä, että jotain on tehtävä. 

Kiloja on kertynyt salakavalasti. En sano, että aivan hiljalleen: vielä vuosi sitten puntari näytti viitisen kiloa vähemmän. Viisi vuotta sitten yli kymmenen. Silti hämmästyn itsekin joka kerta kun tajuan, kuinka paljon puntarin lukemat ovat. Järkytyn nähdessäni valokuvia itsestäni: tuoltako minä ihan oikeasti näytän?

Kun katselee aamuisin peilistä omaa naamaansa suoraan edestäpäin, näky on enimmäkseen ihan kelvollinen. Vaan annas olla, kun itsensä näkeekin sivustapäin: kasvot näyttävät turvonneilta, kaksoisleualla on jo lupaava alku. Monet vaatteet jäävät hiljalleen pois käytöstä, kun vaistoan jo etukäteen, etteivät ne enää mene päälle ihan niin mukavasti kuin ennen. Bikinikausi pelottaa jo etukäteen. Juhlissa on nykyään pakko laittaa jonkinlaista boleroa paisuneiden käsivarsien suojaksi.

Onneksi kaikki toivo ei vielä ole menetetty. Ylipaino on vienyt pikkurillin, muttei vielä koko kättä: kolme kiloa vähemmän, ja olisin jälleen normaalipainon puolella. Vielä tässä vaiheessa painoni ei tunnu häiritsevän ulkopuolisia: yksikään ihminen ei ole vihjaillut minun olevan pyöreä, ja saan vielä toistaiseksi uskoakseni ihan vilpittömiä kehuja siitäkin, että näytän toisinaan ihan hyvältä. Tällä tahdilla raja tulee kuitenkin nopeasti vastaan. Jos en pian muuta elintapojani terveellisempään suuntaan, ylipainosta on vaarana tulla ihan oikea ongelma niin ulkonäölleni kuin terveydelleni.

Siksi tämä blogi, siksi jälleen yksi yritys karistaa turhat kilot ja saavuttaa sellaiset mitat, että lukioaikojen vanhojentanssipuku sujahtaa jälleen sutjakasti päälle. 

Lähtötilanne selvisi tänä aamuna puntarilta: 67,9 kiloa. 162-senttiselle minulle normaalipainon yläraja kulkee 65,6 kilossa, joten tarve keventää ei ole pelkästään omassa päässäni. Lääkärikin sanoisi, että kiloja olisi syytä hieman vähentää. 

Näin aluksi olisin kohtuuttoman onnellinen ihan jo siitä, jos paino putoaisi normaalirajojen sisälle tai jopa alkaisi jälleen vitosella. Pidemmän tähtäimen tavoitteena on saavuttaa lukioaikaiset mittani: tuolloin paino keikkui tasaisesti 53 ja 54 kilon välillä, ja olen vakuuttunut siitä, että 52-kiloisena olisin kaikista parhaimmillani. 

Olen terve realisti ja tiedän, että matka noihin lukemiin on pitkä. Toisaalta tunnen myös itseni ja tapani melko hyvin ja tiedän, missä ongelmat pohjimmiltaan piilevät. En syytä painostani raskaita luita, geenejä tai muuta hölynpölyä vaan ihan vain omia elintapojani, ennen kaikkea ruokailutottumuksiani: liian suuria annoksia, epäsäännöllistä ruokarytmiä, jokseenkin runsasta juhlimista ja sen jälkeistä roskaruuan kaipuuta. Lohdutan ja palkitsevan itseäni ruualla. Onnistuneen tentin jälkeen käyn hakemassa leivoksen Stockmannin Herkusta. En koskaan kieltäydy jälkkäristä, enkä valitse salaattia, jos tarjolla on pitsaa ja burgeriakin. 

 

Totaalikieltäytyjäksi en aio nytkään ryhtyä. En halua elää ilman satunnaisia herkkuja, pieniä ruokajuhlahetkiä arjen keskellä, enkä usko että kaiken laittaminen pannaan johtaa pysyvään elintapojen muutokseen. On kuitenkin paljon sellaista, mistä voisin helposti kieltäytyä ilman että elämänlaatuni kärsisi siitä millään lailla. Viettäessäni päivän yksin kotona saatan helposti popsia nuudeleita, pakastepatonkeja, paahtoleipiä, kaikenlaista höttöä vaikken edes olisi nälkäinen. Yliopiston ruokalassa kasaan lautaselle paljon isomman annoksen kuin oikeastaan tarvitsisinkaan. Laiskuuksissani turvaudun helposti pakastepitsaan, vaikka melkein yhtä pienellä vaivalla saisi aikaan terveellisempääkin ruokaa.

Olen jo kauan sitten todennut, että julkisen ruokapäiväkirjan pitäminen pitää ruokailutavat terveempinä, ja siksipä tämä blogikin. Aion kirjata ylös painoni, muut mittani sekä päivän ruokailuni, mutta myös muunlaisia ajatuksia painosta ja sen pudottamisesta. 

Tervetuloa seuraamaan projektiani, joka toivottavasti on viimeinkin lajissaan viimeinen!

Creative Commons -kuvat täältä ja täältä.